Eilinen meni siis sairastaessa. Minä ja esikoinen kuumeilimme ja yskimme, avokki oli astetta terveempi.

  Iltapäivällä astetta terveempi avokki päätti että on tullut aika siivota vaatehuoneen eteisen ja mahdollisten muiden paikkojen kenkäreservi syksyisempään järjestykseen. Ajankohta ei mielestäni ollut paras mahdollinen, nimittäin oman vointini takia, mutta avokin perustelu kalenteriajankohtaan sisältyvine viittauksineen vaiensi minut loogisuudellaan.

  Avokki raijasi kaikki jalkineet, omansa ja huushollin kolmen naisen, eteisen käytävälle, jonka ne täyttivätkin varsin hyvin. Nenäni, joka oli juuri saamassa jotakin osaa hajuaististaan takaisin, meni uudestaan tukkoon silkasta kauhusta. Avokki esitteli kenkäluokitustaan: ykköset eli eniten käytettävät eteiseen, kakkoset kenkäkaappiin, kolmoset vaatehuoneeseen, neloset talveksi alavarastoon ja viitoset roskiin! Esikoinen tuli tuekseni kun nostin kapinan ja mielenosoituksen ja uskalsin väittää, että naisella kuuluu olla käytössään enemmän kuin kolmet tai neljät jalkineet! Ainakin minulla! Ja että en mitenkään voi viedä kaikkia juhlakenkiäni alavarastoon talveksi, koska mistä sen tietää mitä juhlia sitä on tullakseen... enkä ole edes varma siitä voiko KAIKKI sellaiset kengät heittää pois mitä ei ole vuoteen käytetty.

  Totesin, että lisää tilaa ei ole odotettavissa vaatehuoneeseen minun kenkieni määrää supistamalla, mutta sen sijaan vaatehuoneesta voisi viedä alavarastoon vanhimman ompelukoneen (kun meillä on niitä kolme) ja avokin äidin kutoman maton, ja esikoisen isältään lainaaman teltan. Avokki antoi minulle luvan poistaa nämä asiat vaatehuoneessa. Esikoinen ilmoitti, ettei makuupussia saa viedä koska hän tarvitsee sitä silloin tällöin. Pyysin keittiöjakkaran ja sain sen ja nostin makuupussin ylähyllylle. Avokki sai idean: voisin samalla nostella ylähyllyllä olevia kasseja alas, koska niitä on siellä liikaa, ne voidaan käydä läpi ja viedä roskikseen ja alavarastoon jne. Minä poltin tässä vaiheessa päreen ja melkein myös varapäreen, kapusin alas jakkaralta ja ilmoitin että itse asiassa olen kotona siksi että olen sairaslomalla, mikä johtuu siitä että olen sairas, ja tarkoitukseni on lepäämällä toipua eikä suinkaan tulla sairaammaksi siivoamalla pölyistä vaatehuonetta... tai jotain sen suuntaista.

  Avokin kunniaksi on mainittava, että hän kesti kihahtamiseni kuin mies, tai ehkä jopa paremmin kuin keskimääräinen mies, ja muina avokkeina siivosi eteisen lähes siistiksi, ja vielä imuroi vaatehuoneen (huonosti tosin, siellä on edelleen roskia).

  Illemmalla soitti avokin Urhopoika. Lähdössä työmatkalle, Urhovaimo yövuorossa, pikku-urhottarille tarvittaisiin hoitaja seuraavaksi illaksi. Kiltti pappa lupasi tietysti, ropleemina vain oli huushollimme ainokainen auto, jota siis oltaisiin tarvittu myös matkaan (koska pikku-urhottaret piti seuraavana aamuna kuljettaa hoitopaikkaansa). Olin itse vielä siinä uskossa että kykenen tänään töihin (mikä sitten osoittautui vääräksi uskomukseksi). Mietin kauppareissua, jääkaappi näytti tyhjähköltä, autoa ei olisi seuraavana iltana. Avokki lupasi pyhästi käydä kaupassa skootterillaan päivällä, mutta päätin sitten itse lähteä yskivän esikoiseni kanssa kauppaan.

  Kun tulimme kaupasta, tilanne oli muuttunut. Urhotarten hoitaja oli kipeä, ja avokkia tarvittiin heti tästä aamusta alkaen. Hänen oli sitten mentävä skootterilla, koska itse tarvitsin autoa.

  Paitsi että sitten en tarvinnutkaan. Yöllä taas helvetin kuumekohtaus ja lihaskivut jne jne ja ei mitään töihin. Avokki kuitenkin meni skootterillaan, minä soittelin aamulla töihin ja säätelin työasioita ja v-tus oli hirmeä ja harmitti. Niin kipeä kuitenkin olin että harmituskaan ei haitannut nukkumista. Uni kietoi huomaansa...

  Kunnes avokki soitti ja ilmoitti tuovansa urhottaret meille aamiaiselle. Minulta pääsi vanhanajan kirosana, mutta minkäs sille sitten. Avokki lupasi että ovat hiljaa, ja minä voin levätä. No tässä kämpässä et kyllä lepää, jos täällä kirmailee kaksi- ja neljä-vuotiaat lapset, ovat ne kuinka suloisia tahansa. Yritin nukahtaa mutta en enää tietysti mitään unta saanut. Minkä h-tin takia se ne tänne tuo tauteja saamaan kun mää olen tässä kunnossa? Soitin sitten sille ja kysyin. Kakistellen kertoi avokki, että oli kaatunut matkalla skootterillaan ja tarvitsee vaatteenvaihtoa mutta ei mitään, ei häiritä...

  Kai hän sitten olisi tarvinnut vähän muutakin, hoitoa ja hoivaa ja empatiaa ja sympatiaa, mutta peli oli siinä vaiheessa menetetty, ja avokki tuli vain vaihtamaan vaatteensa ja totesi tylysti että "hoitaa itse karjansa", eli ei nyt sitten mitään empatiaa kiitos. Lähti sitten urhotarten kanssa tyttärensä luo aamukahville. Minä suutuin lisää kun hänkin oli niin suutuksissa ja huutelin vielä perään että pakko mun on yrittää tässä itseni hoitaa työkuntoon kun ei kukaan mulle mitään eläkettä maksa jos en töissä käy...

  Sorry!

  Täytyy vielä todeta, että tästäkin riidasta huolimatta kykenin jatkamaan uniani. Että ihan todellakaan en kunnossa ole.

  Tässä sivussa mietiskelen sellaisia että onko ihminen, tai minä nimenomaan, vain lastu lainehilla, vai kapteeni omassa laivassaan omalla merellään, vai jotain siltä väliltä.

  Arvelen olevani taitopuoli soutaja, yhdellä airontyngällä varustetussa venosessa, äänikin käheä niin että avunhuutaminenkin on vähän vaikeaa. Aika tuuliajolla siis... paitsi että en millään haluaisi olla.